Urheilujuttuja niin omia kuin koirienkin kirjoittelen jatkossa Nurkkahuoneesta.

Haikein mielin olen silloin tällöin lukenut tuota viimeista kirjoitustani tänne treeniblogiin. On ollut jotenkin helpompaa antaa tämän olla, kuin kirjoittaa. No, nyt sain sitten aikaiseksi.

Mitä suurimmalla todennäköisyydellä harrastus- ja kisauramme Tiitun kanssa jäi kovin lyhyeksi. Tiitulle diagnosoitu idiopaattinen epilepsia vaatii jatkuvan lääkityksen. Nykyinen kilpailujärjestelmä dopingsääntöinen sulkee meidät lääkityksen vuoksi pois kaikesta vetourheilun harrastamisesta. Piste!

Lueskelin läpi merkintöjäni tänne blogiin. Pakostakin tulee surullinen olo. Huomaan niin blogi- kuin päiväkirjamerkintöihin sisältyvän yhdessä elettyä elämää, muistoja ja tunteita. Kaikesta paistaa läpi positiivinen vire ja tunnelma. En tiedä mistä toisesta maailmasta sain etiäisen, kun kirjoitin viimeisestä testijuoksustamme (siis tästä). Jotain pelottavia kangastuksia tekstin lopussa on tulevasta...

Koko harrastamisemme oli pienin askelin etenemistä. Ehdimme päästä alkuun ja kuitenkin siinä samassa vakuuttaa itsellemme, että juuri tämä koiraharrastus on se mitä haluamme yhdessä tehdä. Kilpaileminen oli etupäässä kilpailemista itseämme vastaan ja onnistumisen mittarina toimi oman suorittamisemme arviointi. Vähemmän painoarvoa oli sijoituksella tulosluettelossa. Yhtälailla treenaminen oli kokemusten ja tiedon keräämistä. Väitän, että jotain ehdimme oppia. Jos kohtalo olisi toisin suonut, olisi ollut hienoa soveltaa käytännössä oppimaamme ja asettaa sen nojalla yhä uusia tavoitteita harrastamiselle. Meillä olisi ollut muutamia hyviä vuosia aikaa olla mukana ja etsiä rajojamme.

Tietenkin voi sanoa, ettei kilpaileminen ole se kaikki. Mikä estää edelleenkin treenaamasta? Ihan totta kaikki tuo. Voinhan ottaa edelleen meille aikaa Houraatin pururadalla testijuoksussa ihan itsekseni. Tällä hetkellä vain tuntuu, että sulkeminen pois kaltaisten joukosta on vaikea pala niellä. Tavoitteellinen harrastaminen ei enää tunnu lainkaan mielekkäältä. Sinuhen sanoja tapaillen - ken kerran on Niilin vettä maistanut...

Tuon kaiken yllä olevan sanoiksi pukeminen lienee osaltaan terapeuttista. Katsotaan minne matka vie. Ehkä tämä blogi muuttaa hieman muotoaan. Jääköön se kuitenkin henkiin vielä niille, ketä aihe kiinnostaa, jotta voisivat kokemuksiamme lukea.

Tiitu ja Kaitsu kiittää lukijoita myötäelämisestä.

Nyt on sitten tämän vuoden kisat kisailtu. Tässäpä vähän tarinaa.

Ne jotka ovat tätä blogia seuranneet lienevät huomanneet, että koko kesä meni enemmän tai vähemmän pieleen oman juoksemiseni osalta. Ikääntyvän urheilijan tyypillinen akillesjännevaiva piti juoksumäärät kovin alhaisena. Se ei tietenkään voi olla vaikuttamatta lajiin, jossa juostaan. Sitkeä kuntouttaminen sekä itse, että fysioterapian kautta toi kuitenkin alkusyksystä toivoa paremmasta ja viimeinen kuukausi olikin sitten jo varsin onnistunut. Tiitun treenaamiseen ei omilla vaivoillani ole ollut juurikaan merkitystä. Vauhtitreenit tehtiin fillarilla, joka oli vielä tehokkaampaa kuin minun kanssani juosten. Harjoitteluun tuli näin myös monipuolisuutta ja vaihtelua.

Viimeistelyjen osalta kaikki näytti lupaavalta testijuoksummekin osalta. Ihan viime päivinä tuli kuitenkin ikävästi takapakkia. Opetustyö on siitä viheliäistä, että oppilaissa riehuvat taudit tuppaavat iskemään, vaikka kuinka yrität niitä välttää. Menneenä keskiviikkona tunsin ensimmäisiä hengitystieoireita. Torstai-iltana järjestetty canicross-tapahtuma Kannuksessa piti olla viimeistelytreenimme. Oltiin paikalla kuitenkin vain mannekiininä nuhassa ja kurkkukivussa. Koko kisamatka oli kyseenalainen ihan loppuun saakka. Perjantaina ennen kamojen pakkaamista ja lähtöä makoilin kuumemittari kainalossa ja jännitin lukemia. Kun kuume kuitenkin pysyi poissa, päätin lähteä matkaan. Buranaa, finnrexiä, c-vitamiinia ja kaiken maailman munkintippoja tuli nautittua kisaa edeltävinä päivinä sen verran, että kisapaikalla uhattu doping-testaus olisi kyllä kohdallani näyttänyt vähintäänkin yhtä plussamerkkiä.

Matkustimme perjantai-illaksi Hämeenlinnaan. Yövyimme Tiitun kanssa Aulangon lomakylässä kuten viime vuonnakin. Mukava ja rauhallinen paikka olla koiran kanssa. Kisa-aamu valkeni sumuisena, mutta ei satanut. Oma oloni oli kohtentunut, eikä kurkkuni enää ollut kipeä. Tiitu oli yllättävän rento ja vapautunut sekä illan, yön, että myös aamulla, kun teimme rutiiniemme mukaan aamulenkin pimeässä oudossa paikassa. Saavuimme hyvissä ajoin kisapaikalla noin kaksi ja puoli tuntia ennen starttiamme. Kävimme ilmoittautumassa infossa, tarkistamssa rokotukset, sirun ja hakemassa kilpailunumeron. Tiitu odotti autossa, kun kävin kiertämässä kisareitin. Sen jälkeen oliki vuorossa rataesitely ja tuomarin kisainfo, jonka jälkeen voitiinkin vähitellen aloittaa verryttely siis noin 45 min ennen starttiamme. Koska ilma oli viileä ja oma olo ollut vähintääkin kyseenalainen lämmittelimme hyvin, ihan kunnon hikeen ja hengästymiseen asti. Tiitu joi kiltisti oman nesteytysannoksensa noin kaksi tuntia ennen starttia ja otti vielä pienet huikat verryttelyn jälkeen. Kaikki tuntui olevan ihan kohdallaan.

Kisarata oli vaativa, mutta kerrassaan hieno. Pohjaltaan vasta kunnostettu tasainen, hiekkainen ja pitävä. Reitti kiersi koko ajan metsässä, jolloin häiritseviä tekijöitä ei ollut muita kuin ratavalvojat reitin varrella ja tietenkin muut kilpailijat. Rata sisälsi kolme todella jyrkkää laskua ja nousua. Helppoa rennosti juostavaa osuutta oli todella vähän. Ne ketkä kisassa pärjäsivät olivat todella fyysisesti parhaita.

Kokonaisuudessa olen erittäin tyytyväinen suoritukseemme. Lähdimme kisan viimeisenä ja saimme kiinni kolme ennen meitä lähtenyttä koirakkoa. Ohitukset sujuivat mallikkaasti, eikä Tiitun motivaatio kadonnut ohituksissa minnekään. Hyvää tuuria toki oli, silä yksi ohitus sattui jyrkkään ylämäkeen, jossa edellä menneestä saimme hyvää vetoapua ja toinen sattui juuri jyrkän laskun alkuun, jossa meille annettiin hienosti tietä mennä laskuun ensimmäisenä. Laskut olivatkin meidän kannalta koko kisan ehkä ratkaisevin tekijä. Otin ne alkuun tarkoituksella rauhallisesti käskyttämällä Tiitulle "odota". Näissä menetimme varmaan sekunteja. Kuitenkin matkanteko sujui molemmilla viimeiseen jyrkkään laskuun saakka hyvin, enkä juossut alun laskuissa "jalkoja alta". Se virhe sitten sattui viimeisessä laskussa. Päästin Tiitun vapaasti laskuun ja jouduin tekemään rajusti töitä pitääkseni  itseni pystyssä sillä seurauksella, että jalat olivat ihan maitohapolla ja vasemmassa pohkeessa tuntui jo krampin poikasta. Tämän jälkeen lopun hivuttava nousu maaliin ottikin kyllä sitten voimille. Jälkiviisaana ehkä olisi pitänyt edelleen malttaa ja säästää viimeinenkin lasku. Silloin olisimme ehkä tulleet lopun paremmin. Mitalisijat jäivät kuitenkin niin lähelle pronssi 10sek ja hopea 16sek päähän. Reilu tunnustus edellä olleille kuitenkin, parempia olitte!

Tiitu teki töitä rehellisesti. Itseasiassa sen asenne olisi ansainnut kyllä mitalin. Enempää se tuskin olisi voinut menestymisen eteen tehdä. Kuunteli käskyttämistäni hienosti ja veti jokaiseen meidän oloissa todella kovaan nousuun täydellä raivolla vetonarukireällä. On pakko myöntää, että minä olin se joka mitalin hävisi. Tietenkin voi kokea suurta mielihyvää siitä, että yhdessä tekemämme asiat konkretisoituvat Tiitun osalta näinkin hyvin kauden tärkeimmässä kisassa. Voin toki kuvitella, mutta minusta Tiitu osoittaa hämmentävää kykyä keskittyä olennaiseen silloin, kun pitää. Vaikkakin se on kotioloissa sellainen hösö ja paikoin pehmeäkin. Tuosta pehmeydestä ei kyllä ole jälkeäkään nähtävillä, kun näkee sen raivon, jolla se SM-kisassa yritti vetää minua mäen päälle. Syystäkin olen ylpeä tuosta valkoisesta!

Pitänee kuitenkin pyrkiä vielä parempaan. Paluumatkalla tein mielessäni analyysiä kisasta. Ominaisuudet, joita tämän vuoden SM-kisarata vaati eivät ole olleet meillä kovinkaan hyvin tapetilla. Vauhdikaat treenimme fillarilla on tehty pääosin melko tasaisissa maastoissa. Se kehittää toki koiraa hapenoton ja verenkierron osalta. SM-kisan kaltainen maasto vaatii kyllä sekä ihmisen, että etenkin koiran osalta ihan erilaista voimantuottoa mitä tasamaalla vedetyt vauhdikkaat vedot. Hyväpohjaisella ja tasaisella alustallla treenaten päästään yli 30km/h nopeuksiin. Huiman jyrkissä nousuissa vauhti putoaa sekä koiralla, mutta etenkin perässävedettävällä lähes kävelyksi. Silloin vaaditaan ihan eri ominaisuuksia kuin huippuvauhteja. Tällaiset treenit on meiltä jäänyt tyystin tekemättä. Siinäpä vielä kehitettävää tulevaisuuteen.

Linkki tuloksiin >>

1.6.2009-30.9.2009
Urheilulaji	Kpl	Kesto (h)		Matka (km)
Kävelylenkki hihnassa	157	41.1%	131:45:00	49.4%	544.5
Maastolenkki	59	26.0%	83:25:00	37.7%	415.5
Pihatouhuja	36	21.0%	67:30:00	0.0%	0.0
Uinti	39	4.3%	13:50:00	0.0%	0.0
Juoksulenkki	6	2.2%	7:05:00	2.9%	32.0
Koirapyöräily	8	1.7%	5:20:00	4.9%	53.5
Juoksulenkki (canicross)	7	1.5%	4:47:00	3.4%	38.0
Pyöräily	3	0.8%	2:25:00	1.4%	15.0
Näyttelyssä	1	0.6%	2:00:00	0.0%	0.0
Jälki	5	0.6%	1:50:00	0.4%	4.0
Esineruutu	6	0.3%	0:50:00	0.0%	0.0
	327		320:47:00		1102.5

Yllä on taulukkomuodossa Tiitun liikkumiset kuluneen kesän ajalta (1.6.-30.9.2009). Jotta se paremmin aukenisi, lienee paikallaan vähän selittää urheilulajien sisältöjä ja kirjaustapaammekin.

Päiväkirjaan ei ole kirjattu sellaisia tekemisiä, millä ei ole liikunnan kannalta merkitystä. Tarpeidentekokävelyt tai postilaatikolla käynnit eivät kirjaudu päiväkirjaan. Myöskään esim. tottiskoulutukset tai muu tapojen opettelu on jätetty kirjaamatta. Sitä tapahtuu kuitenkin säännöllisesti. Karkeasti laskettuna yhtäjaksoisesti yli puoli tuntia kestänyt aktiviteetti esim. hihnakävely on kirjattu ylös. Usein pelkkä paikallaan odottelu voi Tiitulle olla "rasittavampi" tekeminen kuin vapaana kirmailu. Päiväkirjaan on kuitenkin pyritty kirjaamaan tekeminen fyysisen suorittamisen näkökulmasta.

Pihatouhut tarkoittaa aktiivista tekemistä pihalla tai tarhassa. Koirat leikkivät ja painivat mielellään. Se on omaehtoista ja hauskaa liikuntaa. Usein koirat osallistuvat myös ihmisten pihatouhuihin, joita omakotitalossa riittää yllin kyllin. Tiitu ei ole paikallaan makaaja pihalla vaan aktiivinen osallistuva koira. Kytkettynä pihalla oleminen ei ole pihatouhuja. Juoksulenkin ja canicrosslenkin ero on siinä, että juoksulenkillä Tiitu on joko vapaana tai hihnassa. Sama ero on pyöräilyssä ja koirapyöräilyssä. Valjaissa tapahtuvat vetotreenit on kirjattu koirapyöräily/canicross lajin alle. Maastolenkki on sellainen, jossa pääosa matkasta tehdään umpimetsässä tai muussa maastossa - ei siis tiellä tai polulla.

Jos sitten tarkastelisi vähän mitä kesän aikana on tehty. Tiitun kanssa on lähdetty liikkumaan 327 kertaa, mikä tekee keskimäärin 2,68 kertaa päivässä. Matkaa on kertynyt keskimäärin 9,03km/pv ja aikaa kulunut 2.45h/pv. Jos lasketaan lenkit, jotka on kirjattu kilometreinä tekee se lenkin matkaksi keskimäärin 4,5km. Hihnalenkkimme on keskimäärin 3,46km ja maastolenkkimme 7,04km. Sellainen pieni tilastoharha päiväkirjassa on, että yksi treeni on saattanut sisältää hihnalenkin, pyöräilyn, että uinnin tehtynä peräkkäin yhtenä lenkkinä - päiväkirja kirjaa niistä kaikista kuitenkin oman harjoitteen. Näitä ei kuitenkaan ole lukumäärällisesti kovin paljoa.

Sellaisia huomioita yhteenvedosta tein, että hihnalenkkien määrä saisi edelleen olla pienempi. Tekemisestämme on ajallisesti ja matkallisesti lähes puolet hihnassa tapahtuvaa kävelemistä. Liekö ihmisen laiskuudesta tai tapojen orjuudesta kiinni, mutta hyvin helposti tulee vain lähdettyä tuttu hihnalenkki kävelemään ilman sen tarkempaa ajattelemista miksi?  Toki meillä on niitäkin hihnalenkkejä, joita tehdään ihan ajatuksen kanssa palauttavina ja rauhallisena liikuntana. Se on ainut keino tehdä lenkistä varmasti teholtaan matala ja rauhallinen. Mieleen hiipii kuitenkin sellainen pieni itsepetoksen vaara, että hihnalenkki on helppo ja laiska mahdollisuus johon turvautua, silloin kun ei vaan jaksa tai viitsi muuta.

Uinnista on sen verran mainittava, että siihen ole tyytyväinen. Tiitu sai uida 39 kertaa kesän aikana. Muutamia kymmeniä kertoja tuli vielä sellaisia, jolloin se pääsi vain kastautumaan vilvoittaakseen oloaan. Nuo päiväkirjaan merkityt uinnit olivat kaikki sellaisia, että silloin oikeasti käytettiin aikaa uintiin. Loppukesästä uskaltauduin pari kertaa uimaa koirien kanssa samanaikaisesti. Uimme venesataman altaassa edestakaisin useita kertoja. Oma mukana oleminen vedessä teki treenistä vieläkin tehokkaamman.

Olisi mukava kuulla lukijoiden kommentteja teidän liikkumisesta koirienne kanssa. Täytyy palata tähänkin aiheeseen vielä jatkossa.

Tuntuupa tosi hyvältä.

Riihimäen SM-canicross lähestyy kovaa vauhtia. Olemme pyrkineet siihen, että tekemisemme tähtäisi parin viikon päästä kisattavaan 2,5km kisaan. Uskon vakaasti, että kokonaisuuden näkeminen ja isojen linjojen ollessa oikeita, ei pienten virheidenkään tekeminen kaada kokonaisuutta. Kirjoittelin tästä jo silloin, kun Tiitu oli vasta pentu. Hitaasti kiiruhtamalla ja oikeita asioita tekemällä, tulee tuloksia enemmin tai myöhemmin. Tietenkin on myönnettävä, että canicrossin todellisten huipujen tekemiset ovat meihin verrattuna vielä ihan omassa kastissaan.

Oma urheilemiseni on luokiteltava kuntoilun ja harrastamisen välimaastoon. Koko kesän kestänyt akillejänteiden kanssa tuskailu ja taiteilu ei ole mahdollistanut säännöllistä treenaamista. Kuitenkin kaikki se mitä olemme tehneet koirien kanssa, on vienyt meitä eteenpäin koko ajan. Arvelin jo viime syksynä ennen SM-kisoja juoksemamme testijuoksun olevan parasta mihin tulemme pystymään. Tuo arvelu mureni tänään ihan täysin.

Juoksimme Tiitun kanssa iltapäivällä perinteisen testijuoksumme. Hyvien alkulämpöjen jälkeen (siis etenkin itselleni) oli jotenkin sellainen kutina, että hyvältähän tämä tuntuu. Tiitu oli varsin hyvin perillä, mitä tässä ollaan tekemässä. Lähtöpaikalla kahden männyn välissä se odotti malttamattomana matkaan pääsemistä. Alku oli varsin rauhallinen, ei mitään päätöntä ryntäämistä. Väli 700m-1500m mentiin kuitenkin sitten minulle liian lujaa ja joudun vähän antamaa periksi. Lopun kovat nousut onnistuivat parhaiten mitä koskaan testijuoksuissamme. Tiitu pystyi auttamaan minua merkittävästi. Viimeiseen nousuun kiritin sitä vielä ottamaan loppukirin ja se vetikin minut perässään mäen päälle. En ollut uskoa silmiäni pysäyttäessäni kelloni aikaan 8.22,7. Yli 40 sekunnin parannus ennätysaikaamme.

Jälkeenpäin pohtiessani juoksua oli se tasapainoisin yhdessä juoksemamme. Tiitu ei turhaan väsyttänyt itseään alkumatkasta, eikä minun tarvinut sen matkantekoa jarruttaa. Jyrkissä alamäissä se malttoi odottaa minua ja teki ylämäissä valtavasti töitä vetäessään minua. Huippua!  Ilman muuta osatekijänä on myös se, että Tiitu on nyt epäilemättä suorituskuntonsa osalta elämänsä parhaassa kunnossa. Se palautui nopeasti ja oli hetken päästä kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Oma juoksemiseni ei ollut helppoa, mutta se olikin odotettavissa. Kuitenkin muutamat hyvin lyhyet suunnistuskisat ja muutamat koirien kanssa tehdyt vetoharjoitteet ovat nostaneet omaakin suorituskykyä yllättävän nopeasti. Muuten tuollainen ajan parannus ei olisi mahdollista.

Erityisen hienolta tuntuu näillä testijuoksuilla todentaa omaa kehittymistämme. Yhdessä tehdyt asiat saavat uudenlaisia merkityksiä. Nämä ovat myös niitä yhteisten kokemusten helmiä, joita matkan varrella kertyy sitten elämän helminauhaksi ja niitä on kiva muistella, kun tulee aika solmia nauhan päät joskus yhteen.

Tiitu 8.10.2009
matka:n. 2,7km
aika: 8.22,7

Tiitu 9.9.2009
matka: n. 2,7km
aika: 9.50,1

Tiitu 10.10.2008
matka: n. 2,7km
aika: 9.08,2

Tiitu 8.8.2008
matka: n. 2,7km
aika: 9.38,8

Tiitu 12.6.2008
matka: n.2,7km
aika: 10.09,1

Tiitu 6.9.2007
matka: n. 2,7km
aika: 9.40,2