Haikein mielin olen silloin tällöin lukenut tuota viimeista kirjoitustani tänne treeniblogiin. On ollut jotenkin helpompaa antaa tämän olla, kuin kirjoittaa. No, nyt sain sitten aikaiseksi.

Mitä suurimmalla todennäköisyydellä harrastus- ja kisauramme Tiitun kanssa jäi kovin lyhyeksi. Tiitulle diagnosoitu idiopaattinen epilepsia vaatii jatkuvan lääkityksen. Nykyinen kilpailujärjestelmä dopingsääntöinen sulkee meidät lääkityksen vuoksi pois kaikesta vetourheilun harrastamisesta. Piste!

Lueskelin läpi merkintöjäni tänne blogiin. Pakostakin tulee surullinen olo. Huomaan niin blogi- kuin päiväkirjamerkintöihin sisältyvän yhdessä elettyä elämää, muistoja ja tunteita. Kaikesta paistaa läpi positiivinen vire ja tunnelma. En tiedä mistä toisesta maailmasta sain etiäisen, kun kirjoitin viimeisestä testijuoksustamme (siis tästä). Jotain pelottavia kangastuksia tekstin lopussa on tulevasta...

Koko harrastamisemme oli pienin askelin etenemistä. Ehdimme päästä alkuun ja kuitenkin siinä samassa vakuuttaa itsellemme, että juuri tämä koiraharrastus on se mitä haluamme yhdessä tehdä. Kilpaileminen oli etupäässä kilpailemista itseämme vastaan ja onnistumisen mittarina toimi oman suorittamisemme arviointi. Vähemmän painoarvoa oli sijoituksella tulosluettelossa. Yhtälailla treenaminen oli kokemusten ja tiedon keräämistä. Väitän, että jotain ehdimme oppia. Jos kohtalo olisi toisin suonut, olisi ollut hienoa soveltaa käytännössä oppimaamme ja asettaa sen nojalla yhä uusia tavoitteita harrastamiselle. Meillä olisi ollut muutamia hyviä vuosia aikaa olla mukana ja etsiä rajojamme.

Tietenkin voi sanoa, ettei kilpaileminen ole se kaikki. Mikä estää edelleenkin treenaamasta? Ihan totta kaikki tuo. Voinhan ottaa edelleen meille aikaa Houraatin pururadalla testijuoksussa ihan itsekseni. Tällä hetkellä vain tuntuu, että sulkeminen pois kaltaisten joukosta on vaikea pala niellä. Tavoitteellinen harrastaminen ei enää tunnu lainkaan mielekkäältä. Sinuhen sanoja tapaillen - ken kerran on Niilin vettä maistanut...

Tuon kaiken yllä olevan sanoiksi pukeminen lienee osaltaan terapeuttista. Katsotaan minne matka vie. Ehkä tämä blogi muuttaa hieman muotoaan. Jääköön se kuitenkin henkiin vielä niille, ketä aihe kiinnostaa, jotta voisivat kokemuksiamme lukea.

Tiitu ja Kaitsu kiittää lukijoita myötäelämisestä.