Kävimme eilen Tumpun kanssa ensimmäisen kerran yhdessä juoksemassa oikein tosissaan kovaa. Siis pitänee korjata, että "omaa kovaa", sillä joku olisi saattanut todeta - kas isäntä lähtenyt hölkälle koiransa kanssa. No, kuitenkin tässäpä eilisestä.

Tumppu oli valjaissa ja minulla lantiovyö. Lähdimme kävelyvauhdilla liikkeelle ja vähitellen nostettiin vauhtia hölkäksi. Noin parikymmentä minuuttia lämmiteltyämme tultiin läheiselle latupohjalle, jossa on muutamia pienehköjä mäkiä. Hyvin vaihteleva, ehkä noin kilometrin lenkki. Ajatus oli juosta lenkkiä muutamia kertoja oikein vauhdilla.

Tumppu juoksee tosi hienosti hiekkatiellä. Se pitää vedon päällä koko ajan ja jaksaa edetä pitkiäkin matkoja pysähtelemättä nuuskuttelemaan tienvarsia. Kun tulimme latupohjalle, ei homma toiminutkaan enää niin hyvin. Tumppu sai heti alkuunsa melkoiset hepulit ja yritti laittaa koko homman leikiksi. Pienen totuttelun jälkeen homma alkoi kuitenkin toimia ja päästiin itse asiaan.

Ensimmäinen kierros meni hurjalla vauhdilla. Minulla oli todella tekemistä varsinkin alamäissä pysyä vauhdissa mukana. Tumppu intoutui laukkaamaan ja todella veti minua perässään. Huomasin myös, että kirittämällä sitä se innostui vetämään yhä kovemmin. Varsinkin ylämäissä tehtiin kovasti töitä. Itse puuskutin keuhkot halkeamaisillaan viimeisen nousun ylös koulun pihaan. Kyllä puuskutti Tumppukin. Kehuin sitä ylitsevuotavasti. Yritin rauhoittella Tumppua taas kävelyyn ja kevyeeseen hölkkään.

Pienen palauttelun jälkeen juostiin toinen kierros. Nyt Tumppu oli jo heti mukana. "Mennään" käskyllä se intoutui heti laukalle ja ensimmäiseen mäkeen se veti kuin hurmiossa, kun kiritin sitä "kiri-kiri-kiri" käskyllä. Oma kuntoni rajoitti vauhdintekoa. Toki vedosta tuli Tumpulle selvästi lisää rasitusta, mutta silti se jaksoi todella hyvin. Vasta viimeisessä nousussa koulun pihaan alkoi tulla merkkejä vauhdin hiipumisesta. Askelmitta lyheni ja vetonaru alkoi paikoin löystyä. Kirittämällä sain vielä viimeisen rutistuksen mäen päälle. Ja taas hirmu kehut Tumpulle. Se puuskutti todella ja lihasten "tärinästä" päätelleen maitohappoa tais olla senkin lihaksissa. Omat reiteni olivat kuin tulessa.

Kovavauhtinen osuus kesti n. 12 minuuttia, arvioilta reilut kaksi kilometriä. Alkulämmittelyä siis vajaa 20min ja sama aika loppuverryttelyyn, joka tehtiin kävelemällä metsässä. Ensimmäisen kerran Tumppu ei todellakaan ryntäillyt metsässä, vaan tyytyi kävelemään vieressäni. Sen verran silläkin tuntui jäsenissä. Noin tunnin kuluttua kotiin pääsemisestä sitten vähän ravisteltiin lihaksia ja venyteltiin.

Muutamia muita huomioita, jos pohdiskellaan vaikkapa canicrossin kannalta tehtyä harjoitusta. Parissa mutkassa ja ristyskohdassa oli Tumpulla oikea suunta vähän hakusessa. Nyt  ymmärrän, miten tärkeä on opettaa koiralle käskyt oikea, vasen jne.. Juostessa voi vielä jotenkin kontroloida menemistä, mutta hiihtäessa pitää kyllä voida ennakoida oikea suunta risteyskohdissa. Tätä on pakko treenata tästä lähtien joka vetolenkillä. Sitten huomasin sen, että koiralle pitää ehdottomasti tehdä selväksi, milloin vetosuoritus alkaa ja milloin se loppuu. Vaikka kulkisimme valjaissa muutenkin lenkillä, ei ne kaikki ole vetotreenejä. Varmaan paras olisi, jos koira tietäisi käskyn perusteella, mitä on odotettavissa. Ihan niinkuin istu, tule tai etsi saa sen toimimaan tietyllä tavalla. Samoin tulisi olla vedon kanssa. Se odottaa intoa täynnä kuullakseen "mennään" tai "vetooo" ja sitten ei tehdäkään mitään muuta kuin annetaan palaa. Kyllä Tumppu ihan hyvällä alulla tässä jo on. Suurempi ongelma on minulla, koska tämä kaikki on niin kovin uutta. No, ei tätäkään tietysti nyt niin vakavasti pidä ottaa :)

Toki treenasin edesmenneiden noutajieni kanssa. Varsinkin ensimmäiseni Riku oli tosi hyvässä kunnossa, kun se oman aktiiviurani aikana kulki kanssani lenkillä. Se oli vaeltamassa ja sauvarinne/loikkatreeneissä mukana ja sain näin siinä sivussa hyvin monipuolista treeniä. Rikulle ei sen parhaina päivinä ollut 35 km hiihtolenkki meren jäällä mikään suoritus. Mitään vetotreenejä me ei tehty vaan Riku oli aina vapaana mukana lenkeillämme. Ai niin vetihän se jotain, pilkille mentäessä eväät, kairat ym. kalastusvälineet oli pulkassa Rikun vedettävinä, minkä johdosta saimme osaksemme muilta kalamiehiltä kateellisia silmäyksiä.

Oma lukunsa on se, miten koira tottuu yrittämään vaikka väsymys jo tuntuu. Tämä on kokemukseni mukaan myös luonnekysymys. Jotkut koirat ovat pehmeämpiä tässäkin. Noutajistani Riku oli ihan eri maata, kuin sen poika Sämpy. Sillä oli sinniä ja luonnetta tulla vauhdilla mäki ylös asti, vaikka jaloissa jo tuntui. Sämpy pisti samassa tilanteessa aina kävelyksi. Tuotakin voidaan toki koiralle opettaa, mutta kyllä kovuus on tässäkin synnynnäistä. Mielenkiinnolla seuraan Tiitua ja Tumppua, kun niitä viedään oikeasti jaksamisen rajalle. Kuinka pitkään ne jaksavat yrittää ja missä vaiheessa taipuvat.