Nyt on sitten tämän vuoden kisat kisailtu. Tässäpä vähän tarinaa.
Ne jotka ovat tätä blogia seuranneet lienevät huomanneet, että koko kesä meni enemmän tai vähemmän pieleen oman juoksemiseni osalta. Ikääntyvän urheilijan tyypillinen akillesjännevaiva piti juoksumäärät kovin alhaisena. Se ei tietenkään voi olla vaikuttamatta lajiin, jossa juostaan. Sitkeä kuntouttaminen sekä itse, että fysioterapian kautta toi kuitenkin alkusyksystä toivoa paremmasta ja viimeinen kuukausi olikin sitten jo varsin onnistunut. Tiitun treenaamiseen ei omilla vaivoillani ole ollut juurikaan merkitystä. Vauhtitreenit tehtiin fillarilla, joka oli vielä tehokkaampaa kuin minun kanssani juosten. Harjoitteluun tuli näin myös monipuolisuutta ja vaihtelua.
Viimeistelyjen osalta kaikki näytti lupaavalta testijuoksummekin osalta. Ihan viime päivinä tuli kuitenkin ikävästi takapakkia. Opetustyö on siitä viheliäistä, että oppilaissa riehuvat taudit tuppaavat iskemään, vaikka kuinka yrität niitä välttää. Menneenä keskiviikkona tunsin ensimmäisiä hengitystieoireita. Torstai-iltana järjestetty canicross-tapahtuma Kannuksessa piti olla viimeistelytreenimme. Oltiin paikalla kuitenkin vain mannekiininä nuhassa ja kurkkukivussa. Koko kisamatka oli kyseenalainen ihan loppuun saakka. Perjantaina ennen kamojen pakkaamista ja lähtöä makoilin kuumemittari kainalossa ja jännitin lukemia. Kun kuume kuitenkin pysyi poissa, päätin lähteä matkaan. Buranaa, finnrexiä, c-vitamiinia ja kaiken maailman munkintippoja tuli nautittua kisaa edeltävinä päivinä sen verran, että kisapaikalla uhattu doping-testaus olisi kyllä kohdallani näyttänyt vähintäänkin yhtä plussamerkkiä.
Matkustimme perjantai-illaksi Hämeenlinnaan. Yövyimme Tiitun kanssa Aulangon lomakylässä kuten viime vuonnakin. Mukava ja rauhallinen paikka olla koiran kanssa. Kisa-aamu valkeni sumuisena, mutta ei satanut. Oma oloni oli kohtentunut, eikä kurkkuni enää ollut kipeä. Tiitu oli yllättävän rento ja vapautunut sekä illan, yön, että myös aamulla, kun teimme rutiiniemme mukaan aamulenkin pimeässä oudossa paikassa. Saavuimme hyvissä ajoin kisapaikalla noin kaksi ja puoli tuntia ennen starttiamme. Kävimme ilmoittautumassa infossa, tarkistamssa rokotukset, sirun ja hakemassa kilpailunumeron. Tiitu odotti autossa, kun kävin kiertämässä kisareitin. Sen jälkeen oliki vuorossa rataesitely ja tuomarin kisainfo, jonka jälkeen voitiinkin vähitellen aloittaa verryttely siis noin 45 min ennen starttiamme. Koska ilma oli viileä ja oma olo ollut vähintääkin kyseenalainen lämmittelimme hyvin, ihan kunnon hikeen ja hengästymiseen asti. Tiitu joi kiltisti oman nesteytysannoksensa noin kaksi tuntia ennen starttia ja otti vielä pienet huikat verryttelyn jälkeen. Kaikki tuntui olevan ihan kohdallaan.
Kisarata oli vaativa, mutta kerrassaan hieno. Pohjaltaan vasta kunnostettu tasainen, hiekkainen ja pitävä. Reitti kiersi koko ajan metsässä, jolloin häiritseviä tekijöitä ei ollut muita kuin ratavalvojat reitin varrella ja tietenkin muut kilpailijat. Rata sisälsi kolme todella jyrkkää laskua ja nousua. Helppoa rennosti juostavaa osuutta oli todella vähän. Ne ketkä kisassa pärjäsivät olivat todella fyysisesti parhaita.
Kokonaisuudessa olen erittäin tyytyväinen suoritukseemme. Lähdimme kisan viimeisenä ja saimme kiinni kolme ennen meitä lähtenyttä koirakkoa. Ohitukset sujuivat mallikkaasti, eikä Tiitun motivaatio kadonnut ohituksissa minnekään. Hyvää tuuria toki oli, silä yksi ohitus sattui jyrkkään ylämäkeen, jossa edellä menneestä saimme hyvää vetoapua ja toinen sattui juuri jyrkän laskun alkuun, jossa meille annettiin hienosti tietä mennä laskuun ensimmäisenä. Laskut olivatkin meidän kannalta koko kisan ehkä ratkaisevin tekijä. Otin ne alkuun tarkoituksella rauhallisesti käskyttämällä Tiitulle "odota". Näissä menetimme varmaan sekunteja. Kuitenkin matkanteko sujui molemmilla viimeiseen jyrkkään laskuun saakka hyvin, enkä juossut alun laskuissa "jalkoja alta". Se virhe sitten sattui viimeisessä laskussa. Päästin Tiitun vapaasti laskuun ja jouduin tekemään rajusti töitä pitääkseni itseni pystyssä sillä seurauksella, että jalat olivat ihan maitohapolla ja vasemmassa pohkeessa tuntui jo krampin poikasta. Tämän jälkeen lopun hivuttava nousu maaliin ottikin kyllä sitten voimille. Jälkiviisaana ehkä olisi pitänyt edelleen malttaa ja säästää viimeinenkin lasku. Silloin olisimme ehkä tulleet lopun paremmin. Mitalisijat jäivät kuitenkin niin lähelle pronssi 10sek ja hopea 16sek päähän. Reilu tunnustus edellä olleille kuitenkin, parempia olitte!
Tiitu teki töitä rehellisesti. Itseasiassa sen asenne olisi ansainnut kyllä mitalin. Enempää se tuskin olisi voinut menestymisen eteen tehdä. Kuunteli käskyttämistäni hienosti ja veti jokaiseen meidän oloissa todella kovaan nousuun täydellä raivolla vetonarukireällä. On pakko myöntää, että minä olin se joka mitalin hävisi. Tietenkin voi kokea suurta mielihyvää siitä, että yhdessä tekemämme asiat konkretisoituvat Tiitun osalta näinkin hyvin kauden tärkeimmässä kisassa. Voin toki kuvitella, mutta minusta Tiitu osoittaa hämmentävää kykyä keskittyä olennaiseen silloin, kun pitää. Vaikkakin se on kotioloissa sellainen hösö ja paikoin pehmeäkin. Tuosta pehmeydestä ei kyllä ole jälkeäkään nähtävillä, kun näkee sen raivon, jolla se SM-kisassa yritti vetää minua mäen päälle. Syystäkin olen ylpeä tuosta valkoisesta!
Pitänee kuitenkin pyrkiä vielä parempaan. Paluumatkalla tein mielessäni analyysiä kisasta. Ominaisuudet, joita tämän vuoden SM-kisarata vaati eivät ole olleet meillä kovinkaan hyvin tapetilla. Vauhdikaat treenimme fillarilla on tehty pääosin melko tasaisissa maastoissa. Se kehittää toki koiraa hapenoton ja verenkierron osalta. SM-kisan kaltainen maasto vaatii kyllä sekä ihmisen, että etenkin koiran osalta ihan erilaista voimantuottoa mitä tasamaalla vedetyt vauhdikkaat vedot. Hyväpohjaisella ja tasaisella alustallla treenaten päästään yli 30km/h nopeuksiin. Huiman jyrkissä nousuissa vauhti putoaa sekä koiralla, mutta etenkin perässävedettävällä lähes kävelyksi. Silloin vaaditaan ihan eri ominaisuuksia kuin huippuvauhteja. Tällaiset treenit on meiltä jäänyt tyystin tekemättä. Siinäpä vielä kehitettävää tulevaisuuteen.
Kommentit